faktapankki

FAKTA-AIHEET

Ammattilaisuus Doping Kansallinen kiinnostus Media Menestys Rahavirrat Tapahtumat Urheilijan elämä Valmentajat Muut

Perustietoja

Huippu- urheilujärjestelmä Lajien harrastaja- ja lisenssimäärät Suomen arvokilpailumitalit Liikunnan harrastaminen

Näkökulma

Lue näkökulmia

Muut toiminnot

Haku Anna palautetta
www.kihu.fi
www.noc.fi

Urheilu-ura lopussa – mitä tehdä 250 vapaaillalla?


Urheilu-ura lyhykäisyydessään: lapsena harrastetaan, teininä kilpaillaan ja aikuisiällä urheiluun panostetaan niin paljon, kuin kukkaro, kroppa ja aika antavat myöden. Hyvällä onnella ja ankaralla harjoittelulla urheilusta tulee päätoimista, ja urheilija pystyy elämään kilpailutuloilla, sponsorirahoilla ja/tai urheilijatuilla. Ura kestää maksimissaan parikymmentä vuotta, ja sitten onkin aika siirtyä uudelle uralle. Kaikilta siirtyminen ei suju aivan kivuttomasti.

Urheilu-uran lopettamiseen liittyvistä tekijöistä ja kokemuksista on tehty tutkimusta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Koska lopettamiseen liittyvät tekijät vaihtelevat eri kulttuureissa ja yhteiskuntarakenteissa, tutkimustulokset eivät aina ole sovellettavissa yli kulttuurirajojen (Stråhlman 1997, 43). Tästä syystä keskitytään tämän kirjoituksen esimerkeissä pohjoismaisiin tutkimuksiin. Silti täytyy ottaa huomioon, että urheilu ammattimaistuu ja kansainvälistyy, joten myös urheilijan toimintaympäristö muuttuu jatkuvasti. Vuosikymmenten takaisista huippu-urheilijoista tehdyt tutkimukset eivät välttämättä kerro kaikista niistä haasteista tai mahdollisuuksista, joita nykypäivän urheilija kohtaa lopettaessaan uransa.

Kirjoituksen lähteinä on käytetty eritasoisia tutkimuksia pro gradu -tutkielmista väitöskirjoihin. Lähteet löytyvät kirjoituksen lopusta.

Urheilu-uran lopettaminen on kuin…

Urheilu-uran lopettamista on pääasiassa verrattu sekä eläkkeelle että työttömäksi jäämiseen. Ikääntyvän ja kokeneen urheilijan vähittäinen lopettaminen vastanneekin joiltakin osin eläkkeelle jäävän tuntemuksia, mutta silti urheilija joutuu vielä huolehtimaan uran jälkeisen elämän toimeentulostaan. Niinpä eläkkeelle siirtyvän urheilijan pitää hankkia itselleen työ, josta hän voi tavallisen väestön tapaan jäädä eläkkeelle. Työttömäksi urheilija taas jää silloin, kun esimerkiksi ammattiurheilijan sopimus seurassa loppuu eikä urheilija saa uutta sopimusta, tai kun ura loppuu äkillisesti loukkaantumiseen. Tavalliseen kansalaiseen verrattuna tilanne on urheilijoilla huono: työttömyysturvaa ei ole tai se on aivan olematon. Toisaalta, tunnettuus ja luodut ihmissuhteet saattavat auttaa urheilijaa löytämään uuden työn tavallista kansalaista paremmin. Näin ainakin silloin, kun ura on ollut menestyksekäs. (Laine 1997, 49-51; Luomala & Ruohonen 1993, 21; Vuolle 2001, 9)

Koska urheilu-uran loppumista on hankala verrata muihin elämäntilanteisiin, on sitä paras tarkastella yksinkertaisesti muutoksena. Tällöin voidaan ajatella, ettei urheilu-uran lopettamiseen välttämättä sisälly dramatiikkaa tai työttömäksi jäämisen negatiivisia vaiheita. Urheilija vain vaihtaa uraa (Stråhlman 1997, 41, 46). Uran vaihtumisen tai elämäntilanteen muutoksen vaikutukset urheilijaan ovat kuitenkin yksilöllisiä. Schlossbergin mallin mukaan seuraukset riippuvat kolmesta tekijästä, joista yhden muodostavat itse muutoksen ominaisuudet. Muutoksessa erityisen tärkeää on, loppuuko ura urheilijan tahdosta vai tahtomatta ja loppuuko se yhtäkkiä vai vähitellen. Kaikkein vaikein tilanne on silloin, kun ura loppuu äkillisesti esimerkiksi loukkaantumiseen, kun urheilija olisi vielä halunnut jatkaa uraa. Tällöin urheilija harvoin on valmistautunut urheilu-uran jälkeiseen elämään. Lisäksi sopeutumiseen vaikuttaa se, millaisia kokemuksia urheilijalla on samankaltaisista tilanteista. (Crook & Robertson 1991, 122-123; Stråhlman 1997, 74-75) Muutoksen ominaisuuksien lisäksi urheilu-uran loppumisen kokemiseen vaikuttavat urheilijan omat ominaisuudet ja ympäristö (Crook & Robertson 1991, 122-123). Seuraavassa käsitellään näitä kahta näkökulmaa lähemmin.

Ex-urheilijan ympäristön haasteet ja mahdollisuudet

"Kun mietin sitä, miten siirrytään työelämään, niin oikeastaan on olemassa kaks sellaista reittiä. Osa on hoitanut työpaikan itselleen koulutuksen kautta, mutta toinen - en ehkä tiedä, onko yhtä iso, mutta kuitenkin merkittävä - tän verkostoitumisen kautta, joka syntyy pelaajan käyttäessä sitä statusta ja tunnettavuutta hyödykseen, mikä pelaajauran aikana on tullut". (Jääkiekkoilija) (Vuolle 2001, 23)

Kun urheilija lopettaa urheilu-uransa ja ryhtyy etsimään itselleen mielekästä työtä, on koulutuksella suuri merkitys työn saannin kannalta. Monella koulutus on kuitenkin jäänyt urheilemisen jalkoihin. Kynnys koulutuksen hankkimiseen urheilu-uran jälkeen voi olla suuri, koska mahdollisesti urheilija on jo selvästi opiskelutovereitaan vanhempi, eikä opiskelijan taloudellinen asemakaan juuri houkuttele. Niinpä yleensä pyrkimyksenä on hankkia koulutus urheilu-uran aikana.

Suomalaisilla urheilijoilla on hieman matalampi koulutustaso kuin ikäisellään väestöllä, jos tarkastellaan Vuolteen tutkimuksen mukaisesti korkeakoulutuksen hankkineita (mukana sekä yksilö- että joukkueurheilijoita). Sinänsä koulutuksen taso ei välttämättä kerro siitä, miten koulutus on onnistunut urheilu-uran aikana: kaikkienhan ei olekaan tarkoitus suorittaa korkeakoulututkintoa. Suurin osa Vuolteen tutkimista urheilijoista oli tyytyväinen omaan koulutukseensa. Kuitenkin tyytymättömien osuus oli erityisen suuri jääkiekkoilijoissa: heistä yli neljäsosa oli tyytymätön koulutukseensa. Lähes puolet jääkiekkoilijoista ja neljäsosa yksilöurheilijoistakin oli sitä mieltä, että urheileminen oli vaikuttanut haitallisesti kouluttautumiseen. Yksilöurheilijan onkin kenties helpompi sovitella harjoitusaikataulujaan opiskeluun sopivaksi kuin joukkueurheilijan. Erään jääkiekkoilijan mukaan urheileminen "hidasti korkeakouluopintoja noin puoleen vauhtiin. Lopulta vaikutti huomattavasti enemmänkin". (Vuolle 2001, 19-21, 59)

Kun tarkastellaan opiskelun ja urheilun yhdistämistä kansainvälisesti, löydetään monia eri malleja. Kenties näkyvin järjestelmä on Yhdysvalloissa, jossa opiskelupaikka collegessa on edellytys monen lajin huipulle pääsyyn (Eisen & Turner 1992, 170). Siellä opiskelijaurheilu on yleisön keskuudessa niin suosittua, että lahjakkaita urheilijoita pyritään saamaan opiskelijoiksi, vaikkei edellytyksiä tutkinnon suorittamiseen olisikaan. Urheilija saattaa myös saada stipendin tai muun avun lukuvuosimaksujen kattamiseen. (Söyring 2004, 18; Werthner & Orlick 1986, 351). Yhdysvaltojen markkinavetoisen mallin eräänlaisena vastakohtana voidaan pitää entisen Neuvostoliiton tai nykyisen Kiinan valtiojohtoista mallia (Metsä-Tokila 2001, 275). Suomessa ei urheilijoita varsinaisesti haalita kouluihin, mutta urheilu-ura ja joustavat opintoväylät voivat jopa vauhdittaa tutkinnon saamista. SM-liigapelaajien kokemuksien mukaan: "Urheilulukio sekä joukkueen myötävaikutuksella kauppikseen. Pääsykokeissa urheilu-urasta todella paljon hyötyä", "Ei olisi tullut kouluttauduttua pidemmälle ilman ammattimaista kiekon peluuta". Monilla urheilu oli antanut myös fyysisiä edellytyksiä mm. liikunnanohjaajan ja poliisin ammatteihin. (Vuolle 2001, 58-60)

Kouluttautuneena tai ei, urheilu-uransa lopettavalle urheilijalle tulee väistämättä eteen toisen työpaikan hankkiminen. Kun tarkastellaan sitä 332 urheilijan joukkoa, johon kuuluu vuonna 1984 huipulla olleita urheilijoita ja 90-luvulla SM-liigassa pelanneita kiekkoilijoita, heistä kolmannes toimii urheilu-uran jälkeen työntekijänä. Neljännes tutkittavista urheilijoista on toimihenkilönä ja hieman alle viidennes johtavassa asemassa. Itsenäisenä yrittäjänä toimii noin 16 %. Yrittäjyys on selvästi yleisempää yksilöurheilijoiden kuin joukkueurheilijoiden keskuudessa. Kaiken kaikkiaan entisten urheilijoiden työura näyttäisi lutviutuvan hyvin, eikä urheilijoilla ole ylitsepääsemättömiä vaikeuksia työllistymisessä. Vuolteen tutkimusten mukaan 86-91 % urheilijoista oli tyytyväisiä urheilu-uransa jälkeisiin ammatteihin ja hyvin harva oli kokenut suuria ammatinvalintaongelmia. SM-liigakiekkoilijoistakin vain vajaa kymmenesosa oli sitä mieltä, että urheileminen oli kielteisesti vaikuttanut uran jälkeiseen ammattiin. Ammatin hankinnassa koulutuksen puuttuminen korvautuu osittain urheilijan luomilla ihmissuhteilla. (Vuolle 2001 23, 25; Laine 1997, 51)

Aivan kärkiryhmän urheilijoita tarkasteltaessa tulee muistaa, että ikuisten lupausten työllistyminen on varmasti hankalampaa kuin tunnettujen menestyjien (Laine 1997, 50). Silti nämä melkein-menestyneet ovat uhranneet elämästään vuosia harjoitteluun. Heille koulutus on työllistymisen kannalta ensisijaisen tärkeää. Todennäköisintä on, että urheilu-uran jälkeen työllistytään koulutustasoa vastaaviin tehtäviin. Lisäksi ilman alalle sopivaa koulutusta on yhä vaikeampaa siirtyä työelämään. (Metsä-Tokila 2001, 21).

Joka tapauksessa urheilijan on sopeuduttava urheilu-uransa jälkeen hyvin erilaiseen ympäristöön, kuin missä hän urheillessaan toimi. Urheilu on saattanut parantaa sosiaalista liikkuvuutta ja nostaa urheilijan statusta, koska urheilu kuuluu maailmanlaajuisesti kiinnostaviin ja viehättäviin ilmiöihin. Erityisesti nuorilla urheilumenestys vaikuttaa positiivisesti sosiaaliseen statukseen. Toisaalta ainakin ammattiurheilijan status saattaa romahtaa urheilu-uran jälkeen, ainakin jos kouluttautuminen on jäänyt vähälle huomiolle. Näyttääkin siltä, että positiivisinta sosiaalista liikkuvuutta ovat kokeneet ne urheilijat, jotka ovat kouluttautuneet urheilu-uran ohella. (Heikkala 1994, 196; Stråhlman 1997, 62-64; Eisen &Turner 1992, 172)

Henkinen koettelemus tai helpotus

Huippu-urheilija on niin sitoutunut urheiluun, että olisi oikeastaan kummallista, jos sen lopettaminen olisi yhdentekevää (Crook & Robertson 1991, 116). Toisaalta, Vuolteen tekemien tutkimusten mukaan noin 30 % urheilijoista kokee lopettamisen vaikeaksi, neljäsosalle se ei ole mitenkään erityistä ja 45 % vastaajista pitää lopettamiskokemustaan helppona. Näkökantaeroja aiheuttaa muun muassa se, että suhtautuminen lopettamiseen muuttuu ajan myötä: kun tutkitaan aikaa heti lopettamisen jälkeen, moni kokee siinä ongelmia, vaikka vuosikymmenen päästä lopettaminen tuntuu sujuneen suurin piirtein ongelmitta (Crook & Robertson 1991, 116). Samaten lopettamiseen liittyvät tuntemukset voivat olla riippuvaisia siitä, kuinka urheilu-ura kokonaisuudessaan sujui. Kun urheilussa jäi jotakin saavuttamatta, on hankala poistua kentältä (Laine 1997, 71-74; Luomala & Ruohonen 1993, 46-47; Vuolle 2001, 65; Werthner & Orlick 1986, 353).

Suurimpia vaikeuksia lopettamisesta tuntuu aiheutuvan silloin, kun urheilija rakentaa itsetuntonsa urheilusuoritusten varaan. Urheilija on urheilija eikä mitään muuta. Lopettamisen jälkeen nimi katoaa julkisuudesta ja urheilijasta tuntuu, ettei hän ole enää merkityksellinen (Laine 1997, 56-59; Luomala & Ruohonen 1993, 25). Myös ystäväpiiri voi olla täynnä urheilijoita, jotka muuttuvat etäisiksi lopettamisen myötä. Urheilu-uraansa jatkavat ystävät saattavat jopa ryhtyä välttelemään entistä urheilijaa. On tullut tavaksi puhua urheilijan "sosiaalisesta kuolemasta". (Vuolle 2001, 8-9; Crook & Robertson 1991, 120) Lisäksi ongelmia uran loppuessa voi aiheuttaa se, ettei urheilija ole tottunut kontrolloimaan itse omaa elämäänsä. Uran aikana suunnitelmista ovat huolehtineet valmentaja ja urheiluorganisaatiot. Toiset kokevat vastuun positiivisena. Toiset eivät välttämättä vieläkään koe olevansa elämänsä ohjaksissa, koska eivät tiedä, mitä tekisivät. (Werthner & Orlick 1986, 347-349, 359)

Urheilun lopettamiseen liittyvät henkiset ongelmat eivät tietenkään ole täysin hallitsemattomia. Paljon riippuu siitä, kuinka urheilija on valmistautunut uran loppumiseen. Elämän edellytysten tasolla koulutuksen hankkiminen ja urheilun ulkopuolisten suhteiden luominen auttaa urheilijaa muutosvaiheen läpi. Toisaalta vaikka uusia suunnitelmia olisikin, voi totaalisen urheiluelämän loppuminen silti olla hankalaa. Entisille liigakiekkoilijoille ongelmia aiheuttivat esimerkiksi fyysisen rasituksen puute ja yhtäkkiä ilmaantuneet 250 vapaailtaa vuodessa. Henkisellä tasolla taas uran loppumiseen valmistautuminen voi jäädä kokonaan huomiotta. Valmentajat tai urheilijat itse eivät välttämättä uskalla nostaa asiaa esiin, koska sen pelätään vievän keskittymisen pois urheilusta tai tarkoittavan eräänlaista henkistä luovuttamista. (Crook & Robertson 1991, 118; Vuolle 2001, 65)

Vaikka urheilu-uran päättyessä olo saattaa tuntua haikealta, voi uran loppuminen olla myös henkinen helpotus. Toisilta sisäinen motivaatio ehtii loppua ennen uran loppua, ja urheilusta tulee pakonomaista tahkoamista. Päätös lopettamisesta ja uuden uran aloittamisesta voi myös kypsyä vähitellen, jolloin varsinainen lopettaminen onkin helppoa. (Vuolle 2001, 63)

Liikaa oljenkorsia?

Tutkimuksissa esiintyvien urheilijoiden urat ovat loppuneet jo vuosia, jopa vuosikymmeniä sitten. Urheilijan tilanne on erilainen nyt, kuin esimerkiksi 1980-luvulla: urheilu on totaalisempaa ja vaatii enemmän sitoutumista, mutta toisaalta myös urheilijoiden tukitoimet ovat lisääntyneet. Sääntönä on, että ilman erityisjärjestelyjä huippu-urheilijan on yksinkertaisesti mahdotonta keskittyä sekä urheiluun että urheilun ulkopuolisen maailman rooliinsa.

Valmentautumismahdollisuuksia lisäävästä joustavasta opiskelusysteemistä vastaavat Suomessa pääasiassa urheiluoppilaitokset ja paikkakuntakohtaiset urheiluakatemiat. Viimeksi mainitut ovat lisääntyneet tällä vuosituhannella, samalla kun Suomen Olympiakomitea on saanut oman opintokoordinaattorin. Lisäksi Olympiakomitea on käynnistänyt Adecco Finland Oy:n kanssa projektin, jonka tarkoituksena on tukea urheilijoiden ja valmentajien urasuunnittelua ja heidän sijoittumistaan työelämään. Entisten liigakiekkoilijoiden tutkimuksen yhteydessä tulikin esille, että moni pelaaja toivoi apua urheilun aikaiseen kouluttautumiseen ja uran jälkeiseen työnsaantiin (Vuolle 2001, 77-79). Toisaalta voidaan myös kysyä, että miksi urheilijoiden (erityisesti ammattilaisten) pitäisi saada erityiskohtelua omaan kouluttautumiseensa? Jos urheilija haluaa tosissaan urheilla ja on liian kiireinen opiskelemaan, eikö olisi luonnollista, että hän hankkisi koulutuksen sitten urheilu-uran jälkeen? Tasapainoilu joustavien opiskelumahdollisuuksien ja toisaalta urheilijoiden ja muiden opiskelijoiden tasapuolisen kohtelun välillä ei aina ole helppoa. Ääripäässä odottavat esimerkit amerikkalaisista urheilijoista, jotka luovitaan läpi sellaisen koulutuksen, jota he eivät ilman urheilijan statusta saisi (ks. Metsä-Tokila 2001, 9-11).

Vähintään yhtä tärkeää, kuin urheilijoiden kouluttautumis- ja työmahdollisuuksien kehittäminen, olisi valmentaa urheilijoita henkisesti siihen, että urheilu-ura on erityinen ja osin muusta erillinen aika elämässä. Urheilu on valinta, ja eräänlainen etuoikeuskin, koska kaikista ei ole ainesta urheilijaksi. Nauttikoon urheilu-urasta he, joille se on intohimo ja mahdollisuus. Tällöin on toisaalta hyväksyttävä, että urheiluun käytetty aika ja energia on pois jostakin muusta. Urheilu-uran jälkeen on toinen elämä edessä - se vähän tavallisempi elämä uusine haasteineen.

Lähteet: