faktapankki

FAKTA-AIHEET

Ammattilaisuus Doping Kansallinen kiinnostus Media Menestys Rahavirrat Tapahtumat Urheilijan elämä Valmentajat Muut

Perustietoja

Huippu- urheilujärjestelmä Lajien harrastaja- ja lisenssimäärät Suomen arvokilpailumitalit Liikunnan harrastaminen

Näkökulma

Lue näkökulmia

Muut toiminnot

Haku Anna palautetta
www.kihu.fi
www.noc.fi

Huippu-urheilu ja opiskelu - mahdollinen yhtälö

Urheilu ja suomalainen koulutusjärjestelmä

Suomessa huippu-urheilu ja koulujärjestelmä ovat olleet perinteisesti erillä toisistaan. Uusien huippu-urheilijasukupolvien kasvatus on ollut lähinnä vapaaehtoisuuteen pohjautuvien urheiluseurojen tehtävä. Ensimmäisen kerran urheilun ja opiskelun yhdistäviä oppilaitoksia ehdotettiin perustettavaksi Suomeen jo 1930-luvulla. 1960-luvun lopulla alettiin Suomessa muiden maiden tapaan suunnitella varsinaisesti omia oppilaitoksia urheilijoille. Nykyisin Suomesta löytyy toimiva urheiluoppilaitosten verkosto toisella asteella. (Metsä- Tokila 2001, 221, 228.) Merikoski-Siliuksen (henkilökohtainen tiedonanto 2.6.2006) mukaan erityisjärjestelyiden kehittäminen opiskeleville huippu-urheilijoille on eduksi myös muille opiskelijoille sekä oppilaitoksille, sillä kehittäminen vie eteenpäin koko koulutusjärjestelmää.

Suomessa vuosina 1996-1997 tehdyn kartoituksen mukaan maassamme toimi noin 120 peruskoulun yläastetta, joilla on opetussuunnitelmassaan liikunnallinen painotus (URA-työryhmä, 1999). Liikuntapainotteiset peruskoulun yläasteet eivät ole enää luvanvaraisia, joten uutta selvitystietoa niistä on vaikea löytää.

Suomessa on 13 urheilulukiota sekä 11 muuta suurta erityisen tehtävän saanutta ammatillisen koulutuksen järjestäjää. Näiden oppilaitosten tehtävänä on tarjota aktiivisesti urheileville nuorille mahdollisuus valmentautumiseen opiskelun ohella. Edellä mainittujen lisäksi Suomessa on ympäri maata useita yksittäisiä urheilupainotteisia lukioita ja ammattioppilaitoksia, joissa nuoren urheilijan on mahdollista opiskella urheilun ehdoilla. Urheilujärjestöjen ja lajiliittojen yhteistyö urheilupainotteisten lukioiden kanssa ei ole yhtä systemaattista kuin varsinaisten urheilulukioiden kanssa. Urheilupainotteiset lukiot toimivat ilman ylimääräisiä resursseja ja palkat ulkopuolisille valmentajille maksetaan koulun budjetista. Urheilulukioiden ja urheilupainotteisten lukioiden oppilaiden harjoitusmäärissä ei kuitenkaan ole suuria eroja. (Metsä-Tokila 2001, 252-253.) Valtakunnallisen erityisen tehtävän saaneita oppilaitoksia kutsutaan urheiluoppilaitoksiksi ja muista valmennusta tarjoavista lukioista nimitystä urheilupainotteinen oppilaitos. (Olympiakomitea 2006.)

Erityisen tehtävän saaneet koulutuksen järjestäjät (lue lisää)

Myös korkea-asteen koulutus on yhdistettävissä aktiiviseen urheilu-uraan, vaikkei korkeakouluopiskelulle löydy samanlaista verkostoa kuin toisen asteen koulutukselle. Esimerkiksi avoimen yliopiston opinnot urheilija voi halutessaan hyödyntää mahdollisesti tulevissa tai meneillään olevissa korkeakouluopinnoissaan tai niihin pyrkiessään. Avoimen yliopiston opinnot ovat maksullisia. (Avoin yliopisto 2006.). Korkea-asteen opintoja on mahdollisuus suorittaa urheilun ohessa myös alueellisesti oppilaitosten kanssa yhteistyötä tekevien urheiluakatemioiden jäsenenä. Urheiluakatemiat ovat alueellisia yhteistyöverkostoja, joiden tavoitteena on kehittää ja parantaa urheilijoiden päivittäisharjoittelun suunnittelua, toteutusta ja seurantaa sekä tukea urheilijoiden kouluttautumista haluamalleen alalle tai ammattiin urheilu-uran ohessa. Urheiluakatemian keskeisiä tehtäviä ovat päivittäisen harjoittelun tehostamisen ohella ammattivalmennuksen kehittäminen sekä urheilijoiden opiskelumahdollisuuksien, harjoitteluolosuhteiden ja tukipalvelujen kehittäminen. Urheiluakatemian toimijoita ovat lajiliitot sekä niiden kautta alue- ja piirijärjestöt, seurat, alueen oppilaitokset, julkinen sektori (kuntien liikunta- ja sivistystoimi) sekä muut mahdolliset yhteistyötahot. (Suomen Olympiakomitea, 2006.)

Suomen urheiluakatemiat (lue lisää)

Esimerkkitapauksena Keski-Suomen urheiluakatemia (lue lisää)

Liikunta-alalle tähtäävä koulutus tarjoaa hyvän mahdollisuuden yhdistää valmentautuminen ja opiskelu. Liikunta-alan koulutusta annetaan liikunnan koulutuskeskuksissa ja Jyväskylän yliopistossa, jonka liikunta- ja terveystieteiden tiedekunta on ainoa alansa yliopistotason yksikkö Suomessa. Urheiluopistot, eli liikunnan koulutuskeskukset, tarjoavat liikuntaan ja urheiluun liittyvää opetusta, koulutusta ja valmennusta. Opistot järjestävät lähinnä erilaisia lyhyitä kursseja, mutta niissä voi suorittaa myös alan ammatillisia perus- ja lisätutkintoja. (Metsä-Tokila 2001, 267.)

Liikunta-alan koulutus ja Suomen urheiluopistot (lue lisää)

Puolustusvoimien urheilukoulu (lue lisää)

Urheilun ja opiskelun yhdistämisen haasteet

Lahjakas urheilija haluaa tehdä mielekästä työtä myös urheilu-uran jälkeen. Varmin tapa toteuttaa tämä on hankkia koulutus tai opiskelupaikka. Urheilu-ura ja sen aikana hankitut kokemukset ovat taitoja, joita voi hyödyntää työelämässä. Urheilu-ura voi päättyä ennakoitua aiemmin tai yllätyksellisesti esimerkiksi loukkaantumiseen, jolloin siviiliammattiuraan etukäteen varautuminen osoittautuu arvokkaaksi valinnaksi. Opiskelupaikan hankkiminen voi olla huippu-urheilijalle tärkeää sekä henkisesti että taloudellisesti. (Söyring 2004, 49.)

Urheilun asettamat erityisvaatimukset saattavat vaikeuttaa opiskelua ja sen etenemistä. Esimerkiksi huippu-urheilun lajikohtaista valmennusta tai lajin vaatimia harjoitteluolosuhteita löytyy vain tietyiltä paikkakunnilta, ja tämä rajoittaa opintomahdollisuuksia. Opiskeluinnostusta rajoittavat myös väsymys, motivaation puute ja halu keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Toisaalta urheilijoilla on usein suuri kunnianhimo myös opiskelussa. Yhtäaikainen opiskelu ja urheilu voivat kasvattaa kokonaiskuormituksen määrän liian suureksi, jolloin molemmat elämänurat kärsivät. Tiedottomuus opiskelu- ja jatko-opiskelumahdollisuuksista tai niiden tuntuminen monimutkaiselta voi johtaa opintojen keskeyttämiseen peruskoulun tai lukion jälkeen. Erityisesti joukkuelajien urheilijoilla opiskelua rajoittavat pelaajia sitovat kiinteät aikataulut. Ongelma on sitä suurempi, mitä korkeammalla tasolla joukkue on. Myös joukkuelajien seurasiirroista aiheutuvat pakkakunnan vaihdokset vaikeuttavat opiskelua. (URA-työryhmä, 1999.)

Urheilijoiden opintojen ongelmakohtia ovat läsnäoloa velvoittavat kurssit, joiden ajankohdat riitelevät valmennussuunnitelman kanssa. Myös kurssit, jotka etenevät matkojen, leirien ja kilpailujen aikana, ovat ongelmallisia suorittaa. Joustamattomuus opintojen suoritustavoissa, ajan puute ja tietämättömyys siitä, mitkä kurssit edellyttävät toisiaan, ovat vaikeuttaneet urheilijoiden opintojen edistymistä. Toimivia ratkaisuja ovatkin olleet yhdessä opettajan kanssa löydetyt joustavat ja yksilölliset opintoratkaisut, kuten itsenäisesti tehtävät työt, raportit ja oppimispäiväkirjat. Myös vaihtoehtoiset tenttiajankohdat ja tenttijärjestelyt ovat edistäneet opintoja. Urheilun ja opiskelun yhdistämistä helpottaa urheilijan tekemä opinto- ja valmennussuunnitelma, jolla voidaan ennakoida valmennuksen ja opintojen yhteensovittamisen ongelmakohtia sekä hakea niille vaihtoehtoisia ratkaisuja. Tähän kilpa- ja huippu-urheilija tarvitsee usein tukea ja ohjausta oman tieteenalan ja koulutusohjelman sisältä. (Markkanen & Merkikoski-Silius, 2003.)

Söyringin (2004) mukaan on havaittavissa, että institutionaalinen koulutusjärjestelmä, erityisesti korkeakoulutasolla, joustaa nykysinkin vielä vain vähän. Huippu-urheilun ja esimerkiksi ammattikorkeakouluopiskelun yhdistäminen järkevällä tavalla vaatii urheilijaopiskelijan edun ajamista sekä huippu-urheilun että oppilaitosten vaatimukset huomioon ottaen. Ammattikorkeakouluopintoja paremmin joustavuus näyttää toteutuvan yliopisto-opiskelussa. Söyringin mukaan jouston lisääminen olisi kuitenkin niin huippu-urheilun kuin modernin yhteiskunnan kansalaisen oikeus ja etu. (Söyring 2004, 109.)

Marja Pekkalan (2003) pro gradu -tutkielman mukaan työssäkäyvistä urheilijoista kolmannes ja ammattiurheilijoista 85 % koki urheilun ja opiskelun yhdistämisen vaikeana. Suurin osa tutkimukseen osallistuneista oli jossain vaiheessa elämäänsä yhdistänyt urheilun ja opiskelun. Tutkimusjoukkona olivat vuoden 2003 Olympiakomitean valmennustukiurheilijat (N=135). (Pekkala 2003, 97.) Veera Oksasen (2004) pro gradu -tutkielmassa haastateltujen yksilölajien urheilijoiden mukaan urheilu-uran ja korkeakouluopiskelun yhdistämisessä ei taas ilmennyt suurempia ongelmia, ja ongelmat olivat pääosin samoja kuin muillakin yliopistomaailman opiskelijoilla. Aika ja rahat eivät tunnu riittävän, oikeanlaista työkokemusta työelämää varten ei ennätä kertyä sekä oman laitoksen henkilökunnalta saatu ohjaus koetaan puutteelliseksi. Vastanneet olivat pääosin olosuhteisiinsa tyytyväisiä, vaikka unta kertyi toisinaan liian vähän, valmentaja seurasi harjoittelua vain harvoin ja lihashuollosta ja oikeasta ruokavaliosta joutui tinkimään. (Oksanen 2004, 59.)

Oksasen tutkimuksessa yksilölajeissa urheilevat korkeakouluopiskelijat tyytyivät helposti asemaansa. Opiskelijat joutuivat tinkimään harjoittelulle tärkeistä osa-alueista, kuten ravinnosta, levosta ja valmennuksesta. Moni opiskelija kohtaa opintiellään varmasti vastaavanlaisia ongelmia, mutta urheilijoiden uraan näillä ongelmilla voi olla kohtalokas vaikutus. Urheilu vaatii rankkaa henkistä ja fyysistä työtä, eikä siksi urheilun ja opiskelun yhdistämisessä voida tyytyä vain välttäviin ja välttämättömiin olosuhteisiin ja järjestelyihin. Huipputulosten saavuttamiselle tarvittavat olosuhteet jäävät urheilijan näkökulmasta usein riittämättömiksi.

Parhaassa tapauksessa opiskelu ja urheilu-ura täydentävät toisiaan. Oksasen haastattelututkimuksessa urheilijoilla ei juurikaan ollut ongelmia korkeakouluopiskelun ja urheilun yhdistämisessä. Pekkalan tutkimukseen vastanneista noin 60 % koki, että opiskelun harjoitteluun tuomalla vastapainolla oli melko tai erittäin paljon merkitystä.

Urheilijan työssä käyminen ja sen myötä työkokemuksen saaminen varsinaista työelämää varten askarruttaa nuoria urheilijoita. Töihin ehditään harvoin edes kesäkuukausien aikana eikä työkokemusta ehdi kertyä. Urheilijat kokevat olevansa saavutetun työkokemuksen suhteen eri lähtökohdissa muiden ikätoveriensa kanssa. (Oksanen 2004, 6.) Suomen Olympiakomitea ja Adecco Finland Oy käynnistivät vuonna 2004 yhteisen projektin" Huippu-urheilusta työelämään", jonka tarkoituksena on tukea huippu-urheilijoiden ja valmentajien urasuunnittelua sekä auttaa heitä sijoittumaan työelämään. Projektin kohteena ovat Olympiakomitean piirissä olevat yksilö- ja joukkuelajien urheilijat ja valmentajat. Projektista hyötyvät erityisesti urheilu-uransa päättämistä pohtivat urheilijat, mutta se tarjoaa palveluja myös opintojaan aloittavalle tai niitä suunnitteleville urheilijoille. (Nuoren urheilijan ura 2006, 9.) Olympiakomiteassa projektista vastaa vuodesta 2001 alkaen toiminut opintokoordinaattori, Tuuli Merikoski-Silius, joka auttaa urheilijoita yhdistämään opiskelun ja huipulle tähtäävän harjoittelun.

Urheilijan ympäristö vaikuttajana ja tukijana

Olympiakomitean opintokoordinaattori Tuuli Merikoski-Siliuksen (henkilökohtainen tiedonanto 2.6.2006) mukaan urheilumenestyksen saavuttamiseksi on uskallettava tehdä ratkaisuja urheilun ehdoilla, sillä täysipäiväinen opiskelu ja huippu-urheiluvalmentautuminen eivät yleensä tuota haluttuja tuloksia urheilussa. Opiskelua ei suinkaan tule täysin laiminlyödä, vaan valmennuksen ja opiskelun on oltava tasapainossa keskenään niin, ettei kokonaisrasitus heikennä urheilullisten päämäärien saavuttamista. Merikoski-Siliuksen mukaan vastuu huolehtia urheilijan opiskelumahdollisuuksista ja niissä etenemisestä on urheilijan itsensä lisäksi myös nuorten urheilijoiden vanhemmilla. Valmentajan osaamisella ja asennoitumisella on urheilijan ikään katsomatta merkitystä opiskelun ja huippu-urheilun tasapainoisessa yhdistämisessä. Vaikka valmentajan ei tarvitsekaan olla urheilijan opinto-ohjaaja, on tämän hyvä tietää opiskelun vaatimuksista eri ajanjaksoina, sekä olla valmis tarvittaessa joustamaan ja muuttamaan harjoittelua oikeina hetkinä urheilun siitä liikaa kärsimättä.

Merikoski-Siliuksen mukaan valmentajakoulutukseen kuuluu jonkin verran tiedotusta urheilun ja opiskelun yhdistämisestä. Nykyisin pyritäänkin niin sanottuun kokonaisvaltaiseen valmentamiseen, jossa elämän eri osa-alueet pyritään tasapainoisesti yhdistämään. Urheilun ja opiskelun yhdistäminen on tärkeä osa valmentajakoulutusta, sillä usein esimerkiksi jääkiekossa tähdätään menestykseen jo juniori-iässä. Tällöin muun elämän tärkeys saattaa jäädä urheilun varjoon. Harva 17-vuotias ammattilaisuudesta haaveileva nuori ajattelee urheilun jälkeistä elämää. Koulun opinto-ohjaajan luentoja tärkeämpää voi olla urheilu ja siinä mukana olevien henkilöiden mielipiteet. Olisi tärkeää vaikuttaa nuorten urheilijoiden keskuudessa vaikuttavien aikuisten, kuten valmentajien, asenteisiin urheilun ja opiskelun yhdistämistä kohtaan. Kun urheilijan lähipiirillä on tarpeeksi tietoa aiheesta, on heillä mahdollisuus vaikuttaa urheilevan nuoren asenteisiin perustellusti.

Opettajien, oppilaitosten ja opiskelukavereiden kannustaminen ja tukeminen on tärkeää erityisesti nuorelle opiskelevalle urheilijalle. Kolmannes Pekkalan (2003) tutkielman valmennustukiurheilijoista oli kokenut opettajan tukeneen urheiluharjoittelussa melko tai erittäin paljon. Tulokset olivat samansuuntaisia myös kysyttäessä rehtorin tuen osuutta. Toisaalta yli puolet vastaajista koki, ettei opettaja ollut tukenut urheiluharrastusta lainkaan tai oli tukenut sitä vain vähän. Opiskelu- ja koulukavereiden merkitys eri vastaajilla vaihteli. Kavereiden merkitys näyttäisi vähenemän iän myötä oman perheen merkityksen kasvaessa. Eniten opiskelukavereiden tukea merkittävinä pitäviä opiskelijoita löytyi lukioista ja urheiluopistoista. Sen sijaan ammattikorkeakoulussa tai korkeakouluissa noin puolet vastaajista ei nähnyt opiskelutoverien tukea mitenkään merkittävänä (Pekkala 2003, 50-51.)

Pekkalan (2003) mukaan urheilijoiden läheisiltään saama tuki ilmeni joko konkreettisena taloudellisena tukena, kuten välineiden hankkimisena ja kilpailuihin kuljettamisena tai sitten koulutuselämän tai työelämän joustoina, perhe-elämän mukautumisena tai ymmärtävänä olkapäänä. Tärkein ja arvostetuin tuki ja kannustaminen kouluttautumiseen tulivat urheilijoiden perheiltä, ja tärkeimpänä tuen muotona koettiin taloudellinen tuki. Myös keskustelemisen ja kuuntelemisen merkitys, sekä ajalliset uhraukset perheen taholta koettiin tärkeänä. Olympiakomitean tuki ja kannustus opiskeluun koettiin puolestaan minimaalisena, vaikka se onkin pyrkinyt melko aktiivisesti tiedottamaan koulutusmahdollisuuksista ja erikoisjärjestelyistä. Vuonna 2003 Olympiakomitean opintokoordinaattori oli toiminut vasta lyhyen aikaa, millä saattaa olla vaikutus Olympiakomitean tuen ja kannustuksen vähäiseksi kokemiseen. Noin kolmannes Pekkalan tutkimukseen osallistuneista koki valmentajansa puhuneen melko tai erittäin paljon opiskeluasioista ja näin kannustaneen kouluttautumaan. Vielä tärkeämpänä koettiin joustaminen harjoituksissa. (Pekkala 2003, 44-48.)

Merikoski-Siliuksen mukaan urheilijoiden mielestä opiskelun ja elämän suunnittelu ja niissä tukeminen ovat tärkeä osa sekä valmentautumista että urheilumenestystä. Urheilujärjestöille tärkeä tieto on se, että parhaimmillaan tuki ja suunnitteluapu todennäköisesti pidentävät urheilijan uraa.

Opiskelevan urheilijan talous

Opintokoordinaattori Tuuli Merikoski-Siliuksen näkökulmasta haasteellisinta huippu-urheilun ja opiskelun yhdistämisessä on urheilijan talous. Aaltosen (2004) mukaan jopa yli 60 % huippu-urheilijoista on opiskelijoita, jotka rahoittavat peruselinkustannuksensa opintotuella (Oksanen 2004, 6). Joillakin opiskelevilla urheilijoilla saattaa olla toimeentulo-ongelmia muita opiskelijoita enemmän. Opintotuki ei aina riitä kattamaan kaikkia elinkustannuksia, eikä urheilijalla välttämättä ole opiskelun ja valmentautumisen ohella aikaa työssä käymiseen. Urheilusta aiheutuu usein myös lisäkustannuksia, joita urheilujärjestöjen mahdollisesti tarjoamat valmennustuet eivät aina kata. Lisäksi täysipainoinen valmentautuminen voi hidastaa opintoja niin, ettei yleinen opintotuki riitä koko tutkinnon suorittamisen ajaksi. (Opetusministeriö 2004.)

Opetusministeriön (2004) selvityksen mukaan suurin osa opiskelevista urheilijoista rahoittaa opiskelunsa, elämisensä ja osaksi myös urheilemisensa opintotuella. Vanhemmat ja puoliso antavat urheilijalle usein merkittävää ja jopa välttämätöntä lisätukea. Selvityksen mukaan yli puolet urheilijoista koki perheen antaman taloudellisen tuen erittäin merkittävänä. Joillakin opiskelijoilla oli lisäksi urheilusta saatuja kilpailutuloja ja omia henkilökohtaisia sponsoreita, joiden avulla opiskelua voidaan rahoittaa. Vain muutama prosentti opiskelevista urheilijoista tekee työtä opiskelun ja urheilun ohella. Tämä luku on huomattavasti pienempi verrattuna tavalliseen opiskelijaan, sillä esimerkiksi lukiolaisista noin 20 % ja ammattikorkeakouluopiskelijoista noin 90 % käy osa-aikatöissä. (Opetusministeriö 2004, 14.)

Merikoski-Siliuksen mukaan urheilijan on vaikea saada opintopisteitä, eivätkä sponsori- ja kilpailutulot välttämättä riitä elämiseen ja valmentautumiseen. Sponsoroinnin ei aina tarvitsisi olla suoraan rahallista, ja urheilusponsoroinnista ollaankin siirtymässä yhteistyökumppanuuteen. Urheilijaa voidaan sponsoroida esimerkiksi tarjoamalla tälle työpaikkaa kilpailukauden ulkopuolella, jotta urheilija voi kerätä esimerkiksi oppilaitosten pääsyvaatimuksiin kuuluvaa työkokemusta elättäen samalla itseään.

Merikoski-Siliuksen mukaan itse urheilu-ura pitäisi saada laskettavaksi työkokemukseksi, jotta urheilija pystyisi hyödyntämään uran aikana hankitut tiedot ja taidot opiskelussa ja myöhemmin työelämässä. Tulevaisuudessa olisi ajankohtaista suunnitella, kuinka urheilu-uralla saatu nonformaalinen oppi voidaan lukea hyväksi opiskelussa ja miten kyseinen oppi voidaan dokumentoida. Olympiakomitean ja Adecco Oy:n Huippu-urheilusta työelämään projekti on näyttänyt suuntaa sille, kuinka urheilu-ura voidaan hyödyntää työkokemuksena varsinaista työpaikkaa haettaessa. Tällä hetkellä Olympiakomiteassa ollaan myös aktiivisesti kehittämässä urheilijoiden työtodistusmallia, jonka avulla urheilu-ura voitaisiin lukea työkokemukseksi oppilaitokseen pyrkimisvaiheessa.

Päätoimisen urheilijan on mahdollisuus saada taloudellista apua valtion urheilija-apurahajärjestelmän avulla. Suuri urheilija-apuraha on 15 000 euroa ja pieni ns. nuoren urheilijan apuraha on 6 000 euroa vuodessa. (Suomen Olympiakomitea 2006). Valtion urheilija-apurahat on tarkoitettu päätoimisille urheilijoille, eivätkä ne siten ole ensisijainen tukimuoto opiskelijoille. Lajiliitot tukevat lahjakkaita urheilijoita valmennustukijärjestelmän avulla. Lajiliiton valmennustuki myönnetään urheilijalle vuosittain tarkastettavien kriteerien mukaisesti menestyksen ja tulosten perusteella. Valmennustuki myönnetään erikseen nuorille ja aikuisille. Lajiliitto maksaa valmennustukisuunnitelman mukaan kauden aikana valmennuksesta aiheutuvat kulut. (URA-työryhmä 1999.)

Yksi mahdollisuus opiskelun rahoittamiseen on Urheilijoiden ammattienedistämissäätiö. Säätiö jakaa vuosittain opiskeluapurahaa edustusurheilijoille ja aktiiviuransa jo päättäneille urheilijoille, jotka ovat urheilu-uransa vuoksi lykänneet opiskeluaan. Apuraha ei ole tarkoitettu pääasiallisen elantonsa urheilusta ansaitseville ammattilaisurheilijoille, eikä urheilijoille, joille on myönnetty opetusministeriön urheilija-apurahaa. Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiön apuraha voidaan myöntää urheilijalle, jotka opiskelevat toisen asteen ammatillisessa oppilaitoksessa tai korkeakoulussa, ja jotka valmentautuvat aktiivisesti asianomaisen lajiliiton tai vastaavan liikuntajärjestön alaisuudessa tavoitteenaan kansainvälinen kilpailumenestys. Myös ulkomailla opiskelevalla on mahdollisuus apurahaan. Opiskeluapurahan saaminen edellyttää urheilijalta opintojen suunnittelua ja niiden edistymistä. Apurahan suuruus porrastetaan koulutusasteen mukaan, ja myönnettävien tukivuosien määrä suhteutetaan koulutuksen pituuteen. Tällä hetkellä (6/2006) korkeakouluissa ja ulkomailla opiskelevilla apuraha on 1600 euroa ja se voidaan myöntää enintään kolme kertaa. Toiseen asteen ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevien apuraha on puolestaan 1300 euroa ja se voidaan myöntää enintään kaksi kertaa. (Suomen Olympiakomitea 2006.)

Kansainvälisiä malleja

Euroopan liikuntakasvatuksen teemavuoden 2004 tiimoilta tehdyn selvityksen perusteella Euroopasta ei löydy yhtenäistä järjestelmää huippu-urheilun ja opiskelun yhdistämiselle. Sen sijaan tarvetta yhtenäiselle järjestelmälle löytyy. Merikoski-Siliuksen mukaan Suomi on Pohjoismaista hyvässä asemassa urheilun ja opiskelun yhdistämisen suhteen asenteellisesti sekä koulu- että urheilumaailmassa. Suomalainen koulujärjestelmä on jo valmiiksi joustava palvelemaan huippu-urheilun ja opiskelun yhdistämistä. Sen sijaan Suomessa on muihin Pohjoismaihin, sekä joihinkin Euroopan valtioihin verrattaessa vähemmän huippu-urheiluun käytettävää pääomaa sekä heikommat urheilijan taloudellista tilaa tukevat järjestelmät. Asennoituminen varsinaista huippu-urheilua kohtaan on myös Suomessa hieman negatiivisempi, jonka vuoksi huippu-urheilun yhteiskunnallista asemaa joudutaan usein maassamme perustelemaan.

Hallinnollisesta näkökulmasta määriteltyinä urheilijoiden opintoväylät voidaan Metsä-Tokilan tutkimuksen (2001) mukaan luokitella neljään eri malliin. Suomi ja Ruotsi kuuluivat Pohjoismaiseen malliin, kun taas Kiina ja entinen Neuvostoliitto edustivat valtiojohtoista mallia. Yhdysvaltojen järjestelmää kuvattiin markkinajohtoiseksi malliksi, ja ns. murrosmallin muodostivat Iso-Britannia, Kenia ja Belgia. Venäjän urheilijoiden opintojärjestelmä muuttuu koko ajan, joten maan sijoittaminen kyseisiin ryhmiin on ongelmallista. Ääripäitä vertailukohteista edustivat yhtäältä valtiojohtoinen ja toisaalta markkinatalousvetoinen malli. Molemmissa malleissa toimintaa ohjaa vahvasti menestys, ja järjestelmien toimivuutta on mitattu lähes ainoastaan urheilusaavutusten valossa. Pohjoismaisessa mallissa on menestyksen lisäksi painotettu myös nuorten urheilijoiden opiskelumahdollisuutta. Murrosmalliin on puolestaan vaikuttanut pitkälti yhdysvaltalainen koulu- ja urheilujärjestelmä. Urheilu- ja koulutusuran yhdistäminen on haasteellista kaikissa vertailussa olevissa maissa, eikä mikään järjestelmä ole puutteeton. (Metsä-Tokila 2001, 275, 291.)

Lähteet: